Unohtaa puhua
Todellisuus on vaarallista
Olin pari vuotta sitten kirjallisuudenopinnoissani graduvaiheessa ja osallistuin gradupiiriin, joka laitoksemme kätköissä ohjasi tutkielmantekijöitä eteenpäin iltapäivän pitkinä tunteina. Kerran käsittelimme metalyriikkaa tutkivan opiskelijan tutkimussuunnitelmaa, johon oli lipsahtanut ilmaisu tyyliin ”tekstin ja todellisuuden suhde”. Piirin vetäjä pysähtyi – luonnollisesti – tällä kohtaa ja huomautti, että tässä on nyt käsite, jota kannattaa miettiä. Suunnitelman tekijä kiirehti toteamaan, ettei luonnollisestikaan käyttäisi tätä todellisuus-sanaa varsinaisessa tutkielmassa, että se olisi ”liian vaarallista”.
Olen kertonut tapauksesta useaan otteeseen ihmisille, jotka eivät ole työkseen tekemisissä kirjallisuuden ja varsinkaan sen tutkimuksen kanssa. Joka kerta sille on naurettu makeasti. Kuvaahan se oivallisesti, millaisen tieteenalan kanssa olen tekemisissä.
Toinen vastaavanlainen kuvaava tilanne syntyi taannoin baarissa. Juttelin muuan filosofiaan keskittyneen tohtorismiehen kanssa Päätalosta. Filosofi väitti, ettei Päätalo ole proosaa. Ihmettelin, miksi hän inttää moisesta yksinkertaisesta asiasta. Onhan se proosaa. Sitten tajusin, että hänelle proosa piti käsitteenä sisällään jotakin aivan muuta kuin minulle, kirjallisuustieteen maisterille. Pyysin, että hän määrittelisi oman proosa-käsitteensä. "Määrittele 'käsite'", hän käski vastavuoroisesti. Nostin kädet ylös.
Mikä on anekdoottieni pointti? Että me humanistit olemme viimeisiä hörhöjä? Että todellisuus todella on liian vaarallinen käsite? Mene ja tiedä, minä en uskalla astua tuohon valoisaan käsitteeseen, joka tänä tammikuun päivänä on kolme astetta pakkasen puolella.