Unohtaa puhua
Erään terassikeskustelun kemia
Neljän hengen seurueemme istui kesäkuista tiistai-iltaa helsinkiläisellä terassilla. Pöydän toista päätä kansoitti meille vieras kolmen hengen seurue, jonka vanhin herra kääntyi jossain vaiheessa lainaamaan tulta. Amnesty-logo pysäytti raapaisuliikkeen ja mies ryhtyi tiedustelemaan, miksi meillä oli ihmisoikeusjärjestön aski pöydässämme. Pian selvisi, että seurueessamme on Amnestyn jäseniä. Herra tulistui.
Hän alkoi huutaa ja meuhkata suu vaahdoten järjestön turhuudesta. Amnesty ei ole koskaan puuttunut viime vuosisadan alussa tapahtuneisiin punaisten lahtauksiin. ”15 000 punaista lahdattiin!” hän huusi ja kasvotkin alkoivat tunnustaa poliittista väriä. ”15 000!” Joku seurueestamme yritti selittää, ettei yhdeksänkymmentä vuotta sitten tapahtuneelle voida enää mitään, vaikka aihe onkin tärkeä. Maailmassa murhataan päivittäin tuhansia, ja Amnestyn kaltainen järjestö keskittyy auttamaan niitä ihmisiä, jotka kärsivät parhaillaan jossakin maailman kolkassa. Herra vaikutti silminnähden loukkaantuneelta. Hän väitti seuruettamme ymmärtämättömäksi ja korotti yhä ääntään. Yritimme rauhoitella häntä. Keskustelusta ei selvästikään tullut mitään, joten halusimme päästä hänestä eroon. Hiljaisuutta pyytäneet naispuoliset henkilöt saivat ämmän lisänimen ja paha mieli vain paheni.
Jossakin vaiheessa tilanne rauhoittui, kun sulkeuduimme omaan keskusteluumme. Punaisten puolustaja lähti pöydästä ja palasi myöhemmin pyytämään anteeksi käytöstään. Hän myönsi olleensa turhan syyttävä tuntematta taustoja ja mielipiteitämme. Kaikki kättelivät ja ilta jatkui alkuaan leppoisammin.
Välikohtaus ei jättänyt hiljaiseksi, vaan ryhdyimme ruotimaan tapahtumaa. Muuan meistä tunsi sääliä tätä punaista miestä kohtaan: tapa, jolla herra toi asiansa esiin, kieli hänen mukaansa syvällisemmästä ongelmasta. Toisen mielestä oli kyse ainoastaan yli viisikymppisen mieshenkilön mielenmaailmasta, asenteesta, joka sallii päällepäsmäröidä kaikkien nuorempien näkökulmat ja antaa oman äänensä raikaa. Pohdimme voiko moista ääliömäistä käyttäytymistä hyväksyä normaalissa vuorovaikutustilanteessa, jossa kukaan ei ole järin päissään, mutta kaikki ovat entuudestaan tuntemattomia.
Myös omat reaktiot tuli punnittua. Itse pirahdin pieneen itkuun selkkauksen jälkeen. Syytän naishormoneja ja herkkää mielenlaatuani. Ahdisti kovin se kommunikaatiokuilu, johon koko seurue oli rojahtanut hyvin pian keskustelun alettua. Jos suuri osa maailman ihmisistä voi puhua asioista vain tällä tasolla, olemme hukassa. Myös parisuhdestrategiat tuli testattua: rauhallista keskustelusta syrjään vetäytyjää syytettiin myöhemmin leikkisästi huonoksi poikaystäväksi, kun tämä ei ollut puolustanut tyttöystäväänsä tuon aggressiivisen hirmun edessä. Väkivallan vaaraakin ounasteltiin. Olisiko tilanne voinut äityä vaaralliseksi? Punaherrammehan nojasi pöytään varsin uhkaavasti. ”Onneksi hänellä oli vastassaan tällaisia lampaita”, totesi meistä eräs, ”muuten olisi voinut käydä pahasti. Hän olisi voinut saada turpaansa.” Lopuksi todettiin, että anteeksipyytämisen taito on sentään jaloimpia kykyjä, joita kulttuuri on kehittänyt. Nostimme maljat sille.